Kiertotalouden lähtölaukaus

Suomen Uusioraaka-aineliiton puheenjohtaja Lauri Nylander muistuttaa tässä historiakatsauksessaan, ettei kiertotalousajattelu ole uutta. Suomen teollisuus havaitsi jo varhain, mikä arvo romuun ja jätteeseen voikaan sisältyä.

Hallituksen tavoitteena on nostaa Suomi kiertotalouden kärkimaaksi vuoteen 2025 mennessä. Kiertotalous ei ole kuitenkaan uusi asia. Materiaalien kierrätys ja uusiokäyttö olivat pakon sanelemaa, kun teollistuvaa suomalaista yhteiskuntaa ryhdyttiin rakentamaan sotien jälkeen. Tuohon aikaan kaikesta oli pulaa – erityisesti teollisuuden raaka-aineista. Toistaako historia tässäkin asiassa itseään? Vastausta voi etsiä vuonna 2017 julkaistusta Suomen Uusioraaka-aineliiton historiateoksesta, joten kurkistetaanpa hieman taaksepäin kiertotalouden juurille.

Allekirjoittaneella oli hieno tilaisuus tuoreena Suomen Uusioraaka-aineliiton puheenjohtajana ja liittomme historiateoksen toimitusneuvoston jäsenenä tutustua uusioraaka-aineiden hyödyntämisen ensiaskeliin sotavuosien jälkeisessä Suomessa. Viimeiset hetket alkoivat olla käsillä historiateoksen ja ylipäätään käytettävissä olevan tiedon keräämiseksi yksiin kansiin. Arkistoa oli toki hyödynnettävissä, mutta avainhenkilöt, liiton aktiivit, ikääntyivät, ja arvokasta tietoa haluttiin kerätä myös haastatteluiden avulla.

Toisen maailmansodan jälkeen talous oli kriisissä. Sotakorvaukset veivät suuren osan vientipotentiaalista, mutta toisaalta ne vauhdittivat teollistumista. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18. syyskuuta 1952. Metalliteollisuuden vienti Neuvostoliittoon tapahtui lähes ilman kilpailua muista länsimaista. Suomi oli 1950-luvulla maatalousvaltainen runsaan neljän miljoonan ihmisen yhtenäiskulttuuri, joka kaupungistui, vaurastui ja teollistui ripeää tahtia.

Riihimäkeläisellä Tilkepajalla oli 1960-luvulla Suomen ensimmäinen romuautojen paalauskone. Kuusakoski Oy:n ensimmäinen romuautojen käsittelylaitos avautui muutaman vuoden päästä Heinolaan.

”Jäteaineet kansantalouden voimavara”

Jotta kiertotalouden ”lähtölaukauksesta” Suomessa saisi paremman kuvan, lainaan liiton historiateosta ”Kiertotalouden Ytimessä”, jonka historiantutkija FM Kati Toivanen ansiokkaasti kokosi ja kirjoitti.

”Vuoden 1948 lokakuussa Osuustukkukaupan (OTK) johtava ekonomisti Eero Salovaara otti Talouselämä-lehdessä kantaa maan taloudelliseen tilanteeseen. OTK:n alaisen Keru Oy:n toimitusjohtajana toiminut Salovaara kommentoi aitiopaikalta jäteainealan näkymiä ja alan vaikutuksia kansantalouteen yleisesti. Salovaaran mukaan Suomessa ennen sotia tapahtunut jäteaineiden keräily oli ollut ”varsin vähäistä” verrattuna vauraiden suurvaltojen harjoittamaan tehokkaaseen säästöpropagandaan, keräilyn järjestämiseen ja kerättyjen aineiden hyväksikäyttöön.”

”Kansanhuoltoministeriö asetti jo vuonna 1947 toimikunnan selvittämään jätealatoiminnan merkitystä kansantaloudelle. Siihen kuului edustajia metalliromu-, tekstiili-, jätepaperi-, jäteöljy-, lasi- ja luujauho- sekä kumiromualoilta. Sen puheenjohtajana toimi ministeriön talousvaltuutettu Erik Törnqvist. Toimikunnassa olivat mukana myös tulevat Jätealan Keskusliiton vaikuttajat Jätekeskus Oy:n (nykyinen Paperinkeräys Oy:n) toimitusjohtaja Berndt Relander, Jätekeskus Oy:n konttoripäällikkö Unto Silventoinen sekä Suomen Romukauppiaiden Liitto ry:n asiamies, johtaja Jarl Österman.”

”Jäteainetoimikunta jätti mietintönsä ministeri Onni Toivoselle Kansanhuoltoministeriöön 22. helmikuuta 1949. Toimikunta painotti loppulausunnossaan jätealatoiminnan olevan hajanaista ja organisoimatonta, luetteli siitä tulevia haittoja. Toimikunta katsoi, että jäteaineet muodostivat kansantaloudellisen voimavaran. Sen arvo oli kiistämätön. Toimikunta arvioi, että hoitamalla jäteaineiden säästön, keräilyn ja hyödyntämisen tehokkaalla tavalla olisi teollisuuden raaka-aineiksi vuosittain saatavissa materiaalia karkean arvion mukaan lähes miljardin markan arvosta (nykyrahassa noin 37 miljoonaa euroa).”

Yllä esitetystä lainauksesta voi päätellä, kuinka tärkeä aihe oli. Valtiovallan rooli oli merkittävä, joten tapahtunutta voidaan verrata nykytilanteeseen, jossa hallitus on asettanut kiertotaloustavoitteensa.
Mitä kierrätyksestä saa talteen?

4H-kerholaiset alkoivat kerätä öljykriisin jälkimainingeissa muovisia lannoitesäkkejä Pohjoismaiden ensimmäiseen jätemuovin jalostamoon Harvialaan.

Kuten historia ja nykyhetki osoittavat, on teollisuus pitänyt uusioraaka-aineiden merkitystä raaka-aineiden saatavuuden osalta merkittävänä. Puhutaankin enemmän jatkumosta kuin määräajoin syntyvästä tarpeesta. Jätteet tai materiaalit – millä nimellä uusioraaka-aineita kutsutaankaan – ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan keskeinen osa raaka-aineiden materiaalivirtoja. Samoihin aikoihin kun Uusiouutiset-lehti aloitti toimintansa, kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentälukujen taitteessa, kierrättäminen ja ympäristönsuojelu nivoutuivat yhä tiiviimmin yhteen. Uusioraaka-aineiden merkitys sai näin lisää ulottuvuutta. Enää ei ollut kysymys vain raaka-aineiden saatavuudesta, vaan kokonaisuudesta, jossa luonnonvaroja käytetään viisaasti ja kestävästi.

Puhuttaessa uusiomateriaaleista, kiertotaloudesta ja sen tavoitteista ylipäätään, niin meidän tulisi määritellä uusiomateriaalien käyttöpotentiaali – puhutaan vaikka materiaalitaseesta. Jotta kiertotalouden ja sen toimintojen kehittämisessä sekä tavoitteiden asettamisessa onnistuttaisiin vielä paremmin, olisi tunnettava tarkemmin uusiomateriaalivirrat. Mitä kierrätyksestä saadaan talteen, miten ja missä määrin uusiomateriaalia käytetään, minkälaisia sivuvirtoja teollisuudessa syntyy ja mihin ne ohjautuvat? Entä kuinka paljon uusioraaka-ainetta viedään Suomesta ja kuinka paljon sitä tuodaan maahan?

EU toi tuottajavastuun

Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen 1995. Uudet tuulet puhalsivat EU:n suunnalta, esimerkkinä kestävän kehityksen ajattelu. Samalla aloitettiin keskustelu tuottajavastuusta, ja pian sitä ohjaavat direktiivit oli otettava huomioon kansallisessa jätelainsäädännössä.

Tuottajat saattavat markkinoille erilaisia tuotteita ja heidän on vastattava jätelain mukaisesti tuotteiden ja pakkausten jätehuollosta. Tuottajilla on siis vastuu joka velvoittaa, mutta jätelaki ei anna riittävää tukea sille, että tuottajilla olisi markkinoille saattamaansa määrää vastaava oikeus materiaaliin/ jätteeseen. Tuottajien ja tuottajayhteisöjen intressissä on hallita sitä materiaalia, joka tuotteiden elinkaaren päässä on otettavissa uusiokäyttöön. Juuri tämä on se linkki, joka nivoo tuottajavastuun keskeisesti kiertotalouteen. On valmistajan etu, että materiaalia saadaan uusiokäyttöön, ja tästä hyötyy myös kuluttaja, sillä uusiomateriaalin tehokas hyödyntäminen uusien tuotteiden valmistuksessa vaikuttaa tuotteen hintaan.

Suomessa on paljon erilaisia kiertotalouteen liittyviä hankkeita meneillään. Pienen maan resurssit globaalilla toimintakentällä ovat kuitenkin rajalliset. Nyt tarvitaan hyvää ja läpinäkyvää yhteistyötä ja ennen kaikkea hyvää johtamista sen eteen, että Suomesta tulisi kiertotalouden kärkimaa 2025 mennessä, siis jo kuuden vuoden päästä.

Lauri Nylander