Onko biodiversiteetti ”uusi kysymys” ja jos on, niin kenelle?

Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalaksen asiantuntijaesitys hallitusneuvotteluissa herätti keskustelua vapun jälkeen. Taalaksen esityskalvoissa biodiversiteetti oli nostettu esiin ”uutena kysymyksenä”. Tuntematta sen tarkemmin lausahduksen asiayhteyttä, päätimme pohtia lyhyesti biodiversiteetin uutuusarvoja niistä näkökulmista, joiden kautta tarkastelemme luontokatoa STN BIODIFUL-konsortiossa. Luontokadon ymmärtämisen historia oli esillä myös BIODIFUL Leadership Forumissa, jonka konsortiomme järjesti Turun Logomossa 20.4.2023.

Luontokato ei ole ilmiönä uusi

”The biological diversity crisis: a challenge to science” julisti Wilson (1985) tieteellisen artikkelinsa otsikossa. Varoitus ei ollut ensimmäinen. Tiedeyhteisö oli jo monesti aiemmin ilmaissut huolensa luonnon monimuotoisuuden kiihtyvästä köyhtymisestä. Professori Wilson oli itsekin jo vuosia aiemmin arvioinut lajisukupuuttojen saavuttavan tuhoisat mittasuhteet, jopa 10 000 sukupuuttoa vuodessa, 1980-luvun loppuun mennessä (Wilson, 1980).

Varoitukset eivät olleet tuulesta temmattuja. Tutkijat todistivat muutosta aikana, jolloin luontokato saavutti ennenkokemattomat mittasuhteet. Sademetsien hakkuut olivat kiihtymässä, ja ihmiskunta oli heräämässä saasteiden ympäristövaikutuksiin. Ihmistoiminnasta johtuvat luonnon ekosysteemien rapautumiset, lajien geneettisen monimuotoisuuden kaventumiset ja eliölajien toinen toistaan seuraavat sukupuutot etenivät nyt nopeammin kuin koskaan aiemmin historiassa.

Luontokato ilmiönä oli kuitenkin oireillut jo kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia aiemmin. Arkeologisten ja paleoekologisten aineistojen avulla on voitu osoittaa, että eri ihmislajit ovat toiminnallaan muokanneet ja hävittäneet luonnon monimuotoisuutta jo pitkään – myös ennen oman lajimme aiheuttamaa poikkeuksellisen massiivista tuhoa (esim. Boivin ym., 2016, Dembitzer ym. 2022). Nykyisen luontokadon tavoin varhainen luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ilmeni esimerkiksi sukupuuttoina tai muutoksina eliöyhteisöjen rakenteissa ja lajikoostumuksissa.

Tieteelliset raportit osoittavat luontokadon laajuuden

Biodiversiteetti nousi käsitteenä maailman tietoisuuteen Yhdysvalloissa vuonna 1986 järjestetyssä kansallisessa tiedefoorumissa. Monitieteisen kokouksen tuloksena julkaistua kirjaa BioDiversity (Wilson, 1988) voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä kansainvälisistä luontokatoraporteista. Kirjassa julkaistiin jo näkemyksiä esimerkiksi biodiversiteetin ja talouden väliseltä rajapinnalta. Foorumi ja sen pohjalta syntynyt kirja olivat aikaansa edellä, sillä luonnontieteilijöiden rinnalla keskusteluihin osallistui esimerkiksi taloustieteilijöitä ja filosofeja. Heitä kaikkia yhdisti huoli luonnon tilasta, joka heikkeni nopeasti. Kirjan ydinsanoma oli koruton: luontokato uhkaa tulevaisuuttamme.

1980-luvun jälkeen biodiversiteetti löi käsitteenä nopeasti ja laaja-alaisesti läpi myös kansainvälisessä politiikassa, ja Suomikin ratifioi ensimmäisten valtioiden joukossa luonnon monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen eli niin sanotun biodiversiteettisopimuksen. Se oli historiallinen käännekohta, sillä sopimus käsitteli luonnon monimuotoisuutta ensimmäistä kertaa sen eri tasoilla aina geneettisestä eli perinnöllisestä monimuotoisuudesta ekosysteemeihin (Salo & Sääksjärvi, 2007). Sopimuksen ymmärtämisen tueksi julkaistu opaskirja A Guide to the Convention on Biological Diversity (Glowska ym., 2004) veti myös yhteen tutkimustietoa biodiversiteetin tasoista ja luonnossa tapahtuvista muutoksista.

Seuraava merkkipaalu luontokadon ymmärtämisessä oli Global Biodiversity Assessment-raportti (UNEP, 1995ab), joka reilusti yli tuhatsivuisena järkäleenä tiivisti siihen asti kertyneen ymmärryksen luonnon monimuotoisuudesta ja sanoitti painavat viestit päätöksentekijöille: 1) ”Biodiversity is a vital resource for all humankind”, 2) ”Biodiversity is being destroyed by human activities at unprecedented rates” ja 3) ”Without immediate action future options will be restricted”. Lähes 30 vuotta sitten julkaistut GBA:n ydinviestit ovat hämmästyttävän yhteneväisiä nykyisten luontokatoraporttien vastaavien kanssa. Korkeatasoisesta tieteellisestä tutkimuksesta kumpuavat varoitusvalot syttyivät siis jo kauan sitten. Tämän takia onkin surullista, ettei luontokadon pysäyttämiseksi sovittuja kansainvälisiä tavoitteita ole saavutettu – vuosikymmen toisensa jälkeen.

Viime vuosien aikana on ilmestynyt lukuisia merkittäviä tieteellisiä raportteja, jotka viitoittavat polkua luonnon monimuotoisuutta kunnioittavalle tulevaisuudelle. Näistä merkittävin on hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:n globaaliraportti (IPBES, 2019). Se kokosi yhteen noin 15 000 tieteellisen tutkimuksen tulokset ja valtavirtaisti tietämyksen luontokadon juurisyistä. Seuraavaksi ilmestynyt IPBES:n pandemiaraportti osoitti puolestaan luontokadon ja ihmisen terveyden välisen yhteyden (IPBES, 2020) ja hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n ja IPBES:n yhteisraportti tähdensi luontokadon pysäyttämisen ja ilmastonmuutoksen hillitsemisen olevan toisiaan tukevia tavoitteita (Pörtner ym., 2021). Dasguptan raportti väänsi luonnontieteilijöiden sanoman talouden kielelle ja opetti lukijat ajattelemaan biodiversiteettiä yhtenä pääoman muotona (Dasgupta, 2021). Lopulta IPBES:n arvoraportti sanoitti luonnon monet arvot ja niiden määrittämisen (IPBES, 2022; Paulomäki ym., 2023).

Luontokatoraporttien poikkeuksellisen vahvasta sanomasta huolimatta luonnon tila heikkenee edelleen kaikkialla maailmassa. Onneksi myös hyviä asioita on tapahtunut. Euroopan komissio julkisti vuonna 2021 Euroopan luonnon monimuotoisuuden strategian 2030, joka on osa Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaa. Strategia nosti luontokadon pysäyttämiseksi tehtävän työn tavoitteet korkealle, mikä haastaa myös muut alueet toimimaan tehokkaammin luonnon puolesta. EU:n tavoitteet toimivat myös esimerkkeinä maailman yhteisiksi tavoitteiksi YK:n COP15-luontokokouksessa, joka järjestettiin Kanadan Montrealissa viime vuoden joulukuussa.

Luontokadon pysäyttämisen keskeinen ongelma on viimeiset vuosikymmenet ollut se, että sopijaosapuolilla ei ole ollut sitovia velvoitteita ja järjestelmällistä seurantaa tavoitteiden toteutumiseksi. Muun muassa näihin haasteisiin etsittiin ratkaisuja COP15-kokouksessa, jonka aikana valtiot löysivät yhteisymmärryksen luontokadon pysäyttämisen tärkeydestä (CBD, 2022). Kunnianhimoiseksi päämääräksi muodostui luontokadon pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä toisiinsa kytkeytyvien tavoitteiden avulla.

Suomen Luontopaneeli on todennut sovittujen tavoitteiden vaikuttavan riittäviltä luontokadon pysäyttämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden elpymiseksi (Ketola ym., 2022). Paneelin selvityksen mukaan luontokadon pysäyttäminen riippuu siitä, että päättäjät eri puolilla maailmaa tekevät päätöksiä, jotka varmistavat tarvittavien toimenpiteiden toteutumisen. Luontokadon pysäyttämiseksi kipeästi tarvittavia työkaluja ovat esimerkiksi luonto- ja ilmastovaikutusten huomioiminen kaikissa politiikkatoimissa, luonnonvarojen käytön kestävyyden lisääminen, globaali vastuun huomioiminen, biodiversiteetti- ja luontokatotietoisuuden lisääminen, nykyisen suojelualueverkoston laajentaminen ja heikennettyjen elinympäristöjen ennallistaminen. Tehtävä on äärimmäisen haastava, mutta ei mahdoton.

Luontokato tunnetaan Suomessa poikkeuksellisen hyvin

Uusimpien arvioiden mukaan jopa miljoona eliölajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien vuosikymmenten aikana (IPBES 2019). Moni ajattelee luontokatoa tapahtuvan edelleen vain maamme rajojen ulkopuolella, vaikka luonnon tila heikkenee valitettavan nopeasti myös Suomessa.

Suomen luonnon tilasta kertovat kansainvälisesti arvioiden poikkeuksellisen korkeatasoiset lajien ja luontotyyppien uhanalaisuusarviot eli niin sanotut Punaiset kirjat (Kontula & Raunio, 2018; Hyvärinen ym., 2019). Niiden sanomaa on arvosteltu yhteiskunnallisessa keskustelussa viime vuosien aikana. Kritiikistä huolimatta on selvää, että Suomessa sekä lajien että luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi perustuu vahvaan näyttöön, asiantuntemukseen ja pitkän aikavälin aineistoihin, joita riippumattomat asiantuntijat analysoivat Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) tiedeperustaisten kriteerien mukaisesti. Maamme luonnon tila ja siinä tapahtuvat muutokset tunnetaan hyvin, ja arviointi kestää asiallisen kriittisen tarkastelun. Luonnon monimuotoisuuden tila on heikentynyt vuosikymmenten ajan eikä riittäviä toimia sen pysäyttämiseksi ole tehty. Maailmanlaajuisesti luontokatoa aiheutuu eniten maan- ja vesienkäytöstä sekä luonnonvarojen ylikulutuksesta. Samat syyt ovat myös Suomessa luontokadon taustalla.

On selvää, että luonnontieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna luontokato on kysymyksenä kaikkea muuta kuin uusi. Luontokadosta on varoitettu jo kymmenien vuosien ajan. Tämän rinnalla ymmärrämme, että luontokadossa on myös paljon uutta. Esimerkiksi Suomessa luontokato on noussut yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen lähituntumaan vasta viimeisen viiden vuoden aikana (esim. Schulman & Sääksjärvi, 2018).

Jyväskylän kauppakorkeakoulun vuonna 2022 toteuttama kuluttajakysely (N=1000) kertoo, että suomalaiset tuntevat ja ymmärtävät luonnon monimuotoisuuden terminä varsin hyvin. Lähes joka neljäs vastaaja kertoi termin olevan erittäin tuttu ja tietävänsä, mitä se tarkoittaa. Noin kolmannes vastaajista kertoi termin olevan melko tuttu ja niin ikään kolmannes oli kuullut termin useita kertoja ja omasi jonkinlaisen käsityksen sen merkityksestä. Kuitenkin joka kymmenes vastaaja ei tiennyt, mitä luonnon monimuotoisuus tarkoittaa, vaikka olikin joskus kuullut termin ja kaksi prosenttia vastaajista ei tuntenut termiä lainkaan. 

Luonnon monimuotoisuus on noussut myös yritysten vastuullisuusraportointiin

Vastuullisuusraportointi tarkoittaa yrityksen tekemää kuvausta toimintansa talous-, ympäristö- ja sosiaalisista vaikutuksista. Tällä hetkellä suosituin, kansainvälinen raportointiviitekehys on Global Reporting Initiative. Viitekehys ohjeistaa yrityksiä raportoimaan kattavasti vastuullisuusvaikutuksistaan. Yhtenä osa-alueena on biodiversiteetti, ja se on ollut ohjeissa jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Biodiversiteettivaikutuksista raportointi ei siis ole yrityksille täysin uusi asia. BIODIFUL-hankkeessa olemme tutkineet suomalaisen metsäteollisuuden biodiversiteettiraportointia. Ainakin vuodesta 1998 suuret suomalaiset metsäteollisuusyritykset mainitsevat raporteissaan biodiversiteetin. Esimerkiksi luontokato mainitaan yhtenä Euroopan tärkeimpänä ympäristöongelmana.

Toisaalta biodiversiteettiraportointi ei ole vielä kovin yleistä ja kattavaa. Tutkimusta yritysten biodiversiteettiraportoinnista on tehty vielä varsin vähän. Blanco-Zaitegi ym. (2022) kokosivat aiemman tutkimuksen yhteen ja huomasivat, että vasta vuonna 2018 tutkimusjulkaisut aiheesta yleistyvät merkittävästi.

Yritysten biodiversiteettityö vaatii yrityksiltä systemaattista aiheeseen keskittymistä. Tämä tarkoittaa työlle mitattavia tavoitteita, tavoitteisiin pääseminen konkreettisia toimenpiteitä sekä lisäksi seurantaa: päästiinkö tavoitteisiin ja mitkä ovat ensi vuoden tavoitteet. Tässä yrityksillä on vielä kehitettävää. Huomasimme hankkeessamme, että suomalaiset ruokayritykset eivät vielä pääsääntöisesti aseta mitattavia biodiversiteettitavoitteita. Metsäteollisuuden osalta havaitsimme, että vasta viime vuosien raporteissa on askelia kohti aihepiirin systemaattista seurantaa.

”Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä”

Kysyimme blogin otsikossa, onko biodiversiteetti uusi kysymys ja jos on, niin kenelle. Vastauksena toteamme, että ei, kysymys ei ole uusi, vaan tiedemaailma on nostanut luontokadon esille jo ainakin 40 vuotta. Toisaalta uutta on se, että viime vuosien aikana käsite on noussut myös yleiseen tietoisuuteen sekä osaksi yritysten vastuullisuusraportointia.

Pelkkä tietoisuuden kasvu ja keskustelu luonnon monimuotoisuudesta ja luontokadosta eivät kuitenkaan riitä. Tarvitsemme käytännön toimia luontokadon pysäyttämiseksi lähellä ja kaukana.

Kansainväliset biodiversiteettiraportit ja jatkuvasti lisääntyvä tutkimus tarjoavat luontokatoon lukuisia ratkaisun avaimia, joiden lainaaminen ja hyödyntäminen yhteiskunnallisessa, yritysten ja kotitalouksien päätöksenteossa on äärimmäisen tärkeää. Vaikka suurikin muutos alkaa aina pienillä askeleilla, tahtia pitää edelleen tuntuvasti kiihdyttää.

Luonnon monimuotoisuus ei ole vain vihreää vaan sinistä, punaista ja kaikkia mahdollisia sateenkaaren värejä. Vastaavasti luontokadon estämisen tulisi olla ei vain yhden, vaan ihan jokaisen poliittisen puolueen agendalla, sillä elämän suojelua tärkeämpää päämäärää on vaikea kuvitella. Näillä sanoilla kutsumme myös hallitusneuvottelijat osoittamaan luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaa johtajuutta.

Kirjoittajat: Ilari E. Sääksjärvi, Marileena Mäkelä ja Juulia Räikkönen

Marileena Mäkelä

Kuvat: Biodiful-hanke, Kari Kaunisto.

Kirjoittajat toimivat Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen Tutkimuksen Neuvoston rahoittamassa BIODIFUL-tutkimushankkeessa, joka kehittää luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaa johtajuutta.

Professori Ilari Sääksjärvi on BIODIFUL-hankkeen vastuullinen johtaja, ja Turun yliopiston Biodiversiteettiyksikön johtaja.

Yliopistonlehtori Marileena Mäkelä työskentelee Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa ja JYU.Wisdom Resurssiviisausyhteisössä tutkimusaiheinaan vastuullisuusviestintä, kiertotalous ja kestävyysmurroksen muutosagentit.

Tutkijatohtori Juulia Räikkönen työskentelee Turun yliopiston Biodiversiteettiyksikössä ja erikoistuu tutkimuksessaan kestävään kulutukseen, hyvinvointiin, matkailuun ja vapaa-aikaan.

Katso kirjoituksen lähdeviitteet Biodiful-hankesivuilta.