Julkisen sektorin roolin pienentäminen jätehuollossa edellyttää sitä, että yrityksiltä uskalletaan vaatia kiertotaloutta

Meillä on valtava tehtävä ihmiskuntana edessämme: siirtyminen lineaaritaloudesta kiertotalouteen. Kysymys ei ole enää siitä, tapahtuuko siirtymä vaan milloin se tapahtuu. Asia ei ole niinkään ideologinen vaan matemaattinen – elämme suljetussa systeemissä nimeltä maapallo ja lopulta materiaalit loppuvat, jos emme saa niitä tehokkaasti kiertämään.

Jos katsotaan hieman taaksepäin, niin markkinatalous oli se malli, joka viime vuosisadalla vei teollista ja yhteiskunnallista kehitystä eniten eteenpäin; se mahdollisti teknologioiden kehittymisen ja vaurauden kasvun. Sen sijaan valtiot, jotka ovat pysyneet tiukassa suunnitelmataloudessa, eivät ole pystyneet vaurastumaan ja kasvattamaan kansalaistensa hyvinvointia samaa vauhtia. Tosin markkinatalous on toiminut lineearitalouden ehdoin, jolloin siitä on aiheutunut ja aiheutuu yhä valtavia negatiivisia ulkoiskustannuksia, kuten hiilidioksidipäästöt tai biodiversiteetin vähentyminen.

Markkinatalous tarvitseekin uudet pelisäännöt, joilla varmistetaan, että kaikki negatiiviset ympäristövaikutukset otetaan osaksi markkinoita. Nykyinen markkinatalous ohjaa meitä lineaaritalouteen, muokattuna se voisi auttaa meitä siirtymään kohti kiertotaloutta.

Samaan aikaan Euroopassa käydään keskustelua siitä, onko jätehuolto ja kierrätys – tärkeä osa kiertotaloutta – ensisijaisesti yritysten vai valtion vastuulla. Tarkastellaan tätä kysymystä syvällisemmin: Yhteiskunta toimii nykyään pääasiassa lineearitalouden periaatteiden mukaisesti. Valtio asettaa toiminnan raamit ja näin ollen mahdollistaa yritysten toiminnan lineaaritalouden periaattein. Jos haluamme siirtyä kohti kiertotaloutta, nimenomaan yritykset on saatava toimimaan kiertotalouden mukaisesti (ml. jätehuolto ja kierrätys).

Jos pyrimme edistämään kiertotaloutta, haastetta ei voida ratkaista julkisin palveluin vaan meidän on saatava yritykset toimimaan kiertotalouden mukaisesti. Julkisvetoisessa mallissa oletataan virheellisesti, että julkisen puolen pitää tuottaa kiertotalouden mukaisia palveluita, koska yritykset toimivat lineaaritalouden periaattein.

Tämä johtaa kuitenkin siihen, että siirtymä kiertotalouteen hidastuu, jos periaate on: annetaan yritysten jatkaa lineaaritaloudessa ja julkinen puoli edistää kiertotaloutta. Merkittävä hidaste muodostuu, kun yritykset eivät uskalla investoida kiertotalouden ratkaisuihin peläten kilpailua julkisen puolen kanssa.

Valtoilla on toki tärkeä rooli siirtymässä kohti kiertotaloutta, mutta sen tulisi olla lähinnä katalyyttinen, esim. tehdään julkisia hankintoja siten, että kestävyydellä on isompi painoarvo kuin hinnalla.

Tämä asetelma pitäisi kääntää päälaelleen: yritysten on siirryttävä kiertotalouteen, sillä lopulta tämä on ainoa toimiva keino. Sen sijaan, että paikataan tilannetta tehottomalla julkisen puolen laastarimallilla, yrityksille pitäisi asettaa kovemmat tavoitteet ja vaateet.

Maksajan kuuluu olla se, joka tuottaa jätteen – ei yhteiskunnan. Tuottajavastuulla on esimerkiksi saatu erittäin hyviä tuloksia aikaan kiertotalouden edistämisessä – ilman sitä Suomessa ei vieläkään kierrätettäisi kuluttajamuoveja tai, jos kierrätettäisiin, se tehtäisiin veronmaksajien rahoilla.

Kestävyyttä ei voida ulkoistaa valtiolle vaan on rakennettava toimiva raami, joka ohjaa voimakkaasti kohti kiertotaloutta. Samalla julkisen puolen roolia jätteiden kierrossa olisi syytä vähentää varmistaen tasapuoliset kilpailumahdollisuudet markkinaehtoisille toimijoille.

Kiertotaloudessa on kaksi sanaa: ”kierto” ja ”talous”. Tehokas siirtymä kestävään yhteiskuntaan vaatii, että jatkossa markkinatalouden pelisäännöt mahdollistavat ja vaativat kaikkia yrityksiä toimimaan kiertotalouden periaattein. Eli kestävän liiketoiminnan mukaan toimivien yritysten tulisi olla kannattavampia kuin lineaaritalouden periaattein toimivien.

Teksti: Kalle Saarimaa

Pääkuva: Markkinatalouden pelisääntöjä tulisi muuttaa niin, että ne ohjaisivat yrityksiä kiertotalouteen eivätkä lineaaritalouteen. Julkisella sektorilla olisi kestävyysmurroksessa katalyytin rooli, kirjoittaa Kalle Saarimaa.