Tieto haitta-aineista ei kulje kierrättäjälle

Kuva: Scanstockphoto

28.4.2017

Tieto materiaalien ja tuotteiden sisältämistä haitallisista aineista ei tavoita jätehuolto- ja kierrätysvaiheen toimijoita. On riski, että kiertotaloudessa kiertävät myös haitta-aineet.

Elina Saarinen

”Kun haitta-aineita ruvetaan etsimään jätteistä tai ympäristöstä, ollaan myöhässä. Jo tuoteketjun alkupäässä olisi oltava riittävä tieto aineista ja kemikaaleista sekä niiden vaikutuksista ihmisterveyteen, ympäristöön ja kierrätettävyyteen.”

Näin totesi Euroopan kemikaaliviraston ECHAn riskinhallintaosastolla yksikönpäällikkönä työskentelevä Elina Karhu. Hän puhui Kemian Seurojen ja Ympäristötieteellisen seuran Kemian Päivillä järjestämässä Kemikaalit kiertotaloudessa -seminaarissa. Osanottajat olivat yhtä mieltä siitä, että tarvitsemme nykyistä enemmän tietoa siitä, minkälaisia mahdollisesti haitallisiakin aineita tuotteissa ja materiaalivirroissa kulkee.

Haitta-aineita ei lautaselle

Esimerkiksi jätevesipuhdistamoiden lietteissä olisi potentiaalia lannoitemateriaaliksi, mikä edistäisi kiertotalouden ajatuksen mukaista ravinteiden kuten typen ja fosforin kiertoa ruoantuotannossa.

Toisaalta lietteissä on myös aineita, joiden emme soisi joutuvan pelloille, saati lautasille. Haitallisten aineiden kirjosta ja niiden kertymisestä kasveihin ja vaikutuksista elintarviketurvallisuuteen on välttämätöntä saada parempi ymmärrys.

Tutkimusta on jo tehty, muistutti Elintarviketurvallisuusviraston erikoistutkija Kimmo Suominen. Esimerkiksi Biosafe-hanke on tutkinut kymmenen biokaasulaitoksen lopputuotteita ja niiden orgaanisia haitta-ainepitoisuuksia. Vaikka osa tutkituista haitta-aineista on pysyviä, tulosten mukaan esimerkiksi polyklooratut bifenyylit (PCB), polyklooratut difenyylieetteri ja furaanit (PCDD/F) eivät juurikaan kerry kasveihin, eivätkä ne näyttäisi aiheuttavan biologisissa lannoitteissa suurta riskiä elintarviketurvallisuudelle. Samantyyppisiä tuloksia saatiin myös muun muassa polyaromaattisista hiilivedyistä (PAH) ja lineaarisista alkyylibentseenisulfonaateista (LAS).

Sen sijaan polybromatut difenyylieetterit (PBDE) ja perfluoratut alkyyliyhdisteet (PFC) ovat pysyviä ja niillä on taipumusta kertyä kasveihin ja eläinperäisiin elintarvikeisiin. Suomisen mukaan tarvitaan lisää tietoa, jotta voidaan arvioida niiden vaikutuksia elintarviketurvallisuuteen.

Meneillään onkin nyt PProduct-hanke, joka keskittyy tutkimaan etenkin PBDE- ja kadmium-pitoisuuksia pelloissa lietelisäyksen jälkeen sekä aineiden kertymistä kasveihin.

Myös lietteiden sisältämiä raskasmetalleja on tutkittu. Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Kari Ylivainio kertoo, että nyt tutkijat vertailevat Suomen, Ruotsin ja Saksan lanta- ja jätevesilietenäytteitä ja näiden sisältämiä raskasmetallipitoisuuksia.

Lietteissä on myös mikromuovia. Itä-Suomen yliopiston tutkija Samuel Hartikainen ja Suomen ympäristökeskuksen Merikeskuksen erikoistutkija Outi Setälä kertoivat, että Suomessa tehdään parhaillaan hyvin monipuolista mikromuovitutkimusta. Myös mikromuovien kemia ja eliövaikutukset ovat tutkimuslistalla.

Tiedonkulku katkeaa

ECHAn Karhu muistutti, että Reach-prosessin ansiosta kemikaalien hallinta on nykyisin huomattavasti entistä paremmalla tolalla. Jo 14 000 ainetta on rekisteröity ja määrä kasvaa. Suurta huolta aiheuttavien aineiden listalla on nyt 173 ainetta. Käyttörajoituksia on jo asetettu ja niitä on tulossa lisää.

Reach-lainsäädännön lisäksi haitallisten aineiden käyttöä rajoittavat monet muutkin lait, kuten esimerkiksi sähkö- ja elektroniikkalaitteita ja leluja koskevat haitallisten aineiden käyttörajoitteet.

Karhun mukaan ongelmallisinta on tunnistaa vanhojen materiaalien aineita ja EU:n ulkopuolelta tulevien tuotteiden sisältämiä aineita.

Suurimpana huolena hän pitää sitä, että tuotesuunnittelusta käyttöön asti kulkeva tietoketju katkeaa siinä vaiheessa, kun tuotteesta tulee jätettä. Tuote- ja jätevaiheen välillä on tietoaukko. Kierrätysmateriaaleista ei enää tiedetäkään, sisältävätkö ne vaarallisia tai haitallisia aineita.

Monet aikanaan hyvinä pidetyt ratkaisut puunsuoja-aineista pehmentimiin ovat tutkimustiedon kartuttua osoittautuneet ongelmallisiksi. Näitä sisältävillä tuotteilla on kuitenkin vaihtelevan mittaisia elinkaaria, joten niitä päätyy vielä pitkään jätehuolto- ja kierrätysprosesseihin.

”Ei riitä, että tietoa on, on taattava, että tieto on niillä, jotka sitä tarvitsevat”, Karhu korostaa.

Tuotesuunnittelijat ratkaisijan roolissa

Seminaarin moderaattorina toiminut Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Sari Kauppi kertoi Euroopan ympäristötoimiston EEB:n tehneen juuri omat suosituksensa kemikaalien hallintaan kiertotaloudessa. Toimisto kannustaa teollisuutta korvaamaan vaarallisia ja haitallisia aineita muilla aineilla ja nojaamaan lainsäädäntöön ja tutkimustietoon.

Euroopan ympäristötoimisto suosittelee, ettei kierrätysmateriaalien sisältämille vaarallisille aineille asetettaisi korkeampia raja-arvoja, kuin neitseellisten materiaalien vaarallisille aineille. Toimiston mukaan tuottajia pitäisi velvoittaa kertomaan erityistä huolta aiheuttavien aineiden esiintyvyydestä tuotteissaan. Merkintävelvollisuus auttaisi kierrätysvaiheessa.

Tiedon kulku tökkii paitsi teollisuudelta kierrättäjälle, myös toisin päin.

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Helena Dahlbo korosti, että tuotesuunnittelu on avainasemassa.

Tuotesuunnittelijat tarvitsevat tietoa siitä, millaisten muovien kierrättäminen on mahdollista.

”Tutkimustarpeet liittyvät siihen, kuinka muovituotteita voisi yksinkertaistaa ja käyttää niissä vähemmän haitta-aineita ja kemikaaleja”, Dahlbo sanoi.

Tietoaukot täytyisi siis kuroa umpeen, toivoo myös Echan Karhu:

”Teollisuuden on pystyttävä jo tuotteen alkupäässä tekemään päätöksiä jättää haitallisia aineita tuotteista pois, jotta ne eivät koskaan päädy meidän materiaalikiertoomme.”