Uusioraaka-aineita 25 vuotta

11.2.2014

Uusiouutisten syntyhistoriaan liittyy suolalaiva, mediakohu ja limusiinista nouseva maaherra Kalevi Kivistö.

Teolliset symbioosit ja sivuvirtojen hyödyntäminen ovat tämän päivän trendisanoja. Itse idea siitä, että toisen jäte on toisen raaka-aine, on kuitenkin vanha. Suomessa uusioraaka-ainebisnes ampaisi vauhtiin pörssihuumassa 1980-luvulla, Jämsänkoskella.

Hannu Salonen ja Joonas Hokkanen pyörittivät tuolloin jätealan konsulttitoimistoa Egis Ky:tä. Asiakkaina oli kuntien lisäksi muun muassa keskisuomalaisia yrityksiä kuten Muovinkeräys, Erkki Salminen Oy ja Hikinoro.

Kumppanit keksivät tuoda maailmalla hitiksi muodostuneen uusioraaka-aineiden kauppapaikan Suomeen ja perustivat Suomen Uusioraaka-ainepörssin.

Pörssihuumassa idea synnytti valtaisan mediakohun. Salonen kertoo, että firma pääsi tv-uutisiin ja Ajankohtaiseen Kakkoseen. Maaherra Kalevi Kivistö saapui avajaisiin limusiinilla salamavalojen välkkeessä.

Pörssin idea oli, että pienellä vuosimaksulla asiakkaat saivat ilmoittaa, jos heillä oli jotain jäteraaka-aineita kaupan tai ostettavana.

Asiakkaat innostuivat pörssistä. Saloselle alkoi suorastaan tulvia raaka-aineilmoituksia, joita hän päivitti tietokantaohjelmaan ja etsi sitten niille sopivia ostajia.

”Siihen aikaan kierrätysmateriaalien kauppa oli vilkasta ja materiaalien arvo oli huomattavasti nykyistä parempi. Trading-yhtiöt ostivat paperia, muovia ja lumppua suoraan teollisuudelta. Muovisesta lavahuppukilosta voitiin maksaa 20 senttiä nykyrahassa ja harvinaisista muovilaaduista vielä enemmän. Kaatopaikoilla ei ollut maksuja tai valvontaa, vain raaka-aineen arvo määräsi, kävikö kauppa”, Salonen muistelee.

Hikinorolla oli hyvät yhteydet Intiaan ja Pakistaniin. Kun intialaiset saatiin mukaan, kauppa paisui valtavaksi.

”Yhteyksiä tuli ympäri maailmaa telexin kautta. Saatoimme käydä päivän aikana ostamassa jätemuoveja miljoonalla markalla ja myydä ne eteenpäin. Niistä tehtiin vaikka kuormalavan jalkoja Ruotsissa. Ostimme porvoolaisen polypropeenitehtaan koko tuotantohylyn. Kerran teimme kauppaa Turkista lähteneestä suolalaivasta, jossa oli kymmeniä tuhansia tonneja suolaa. Keksimme sillekin ostajan”, Salonen kertaa.

Myytävien ja ostettavien raaka-aineiden listaa lähetettiin pörssin asiakkaille nidottuna monistelistana. Salonen kirjoitti listan alkuun johdannon, ja 8-sivuinen Uusiouutisten esi-isä syntyi.

Vähitellen niteeseen alettiin myydä ilmoituksiakin. Salonen muistelee, että Flaaming, Tynnyripesula Forsell ja Ekokem ovat olleet lehdessä ilmoittajina ihan alusta saakka.

”Minä en kuitenkaan ollut journalisti, joten pyydettiin 1989 Olkkosen Vesa mukaan toimittamaan lehteä. Vähitellen formaatti muuttui oikean lehden näköiseksi”, Salonen sanoo.

Salonen huomasi pian, että vaatii paljon työtä, laadunvarmistusta ja konsulttiapua, jotta toisen jätteestä todella syntyy toisen raaka-aine. Hän lähtikin 1990-luvulla ympäristöalan konsulttitöihin. Suomen Viestintä Oy osti Uusiouutisten julkaisuoikeudet. Nykyisin lehteä kustantaa Suomen Ammattimedia SUOMA Oy.

Salonen toimii yhä Uusiouutisten toimitusneuvostossa. Hän on jatkanut ympäristökonsultoinnin parissa jo kolme vuosikymmentä. Hannu Salonen Ympäristöpalvelut Oy on nyt mukana myös materiaalitehokkuustyössä.

”Materiaalitehokkuudella päästään jopa 10-kertaisiin säästöihin kuin jätehuollon ja kierrätyksen kautta. Konsultti on siirtynyt tehtaan takaovelta jätelavan lastauslaiturilta etuovelle miettimään, miten raaka-ainevirrat järjestetään resurssitehokkaasti.”

Uusiouutiset voisi olla Toisiouutiset

Kun Hannu Salonen ja kumppanit perustivat Uusioraaka-ainepörssiä 1980-luvulla, koko termi uusioraaka-aine oli vielä vakiintumaton.

”Moni sitä kritisoi ja sanoi, että sen pitäisi olla toisio tai sivumateriaali. Mutta niin uusioraaka-aine sitten vain jäi ja vakiintui”, Salonen muistelee.

Samasta uusio-juuresta juontuu myös kädessäsi pitämän lehden nimi. Kun Uusioraaka-ainepörssi tarvitsi tiedotuslehteä, Salonen keksi sen nimeksi Uusiouutiset.

”Toinen termi, jota olen aikoinaan ollut keksimässä, oli kierrätyspolttoaine. Nyt aika on ajamassa sen ohi: kritisoidaan, että eihän polttaminen ole kierrätystä. Mutta silloin, kun tuo termi syntyi 1994–1995, sillä tarkoitettiin, että poltettava materiaali on pois kaatopaikoilta. Sillä ei alun perinkään tarkoitettu materiaalinkierrätystä.”