Jätehierarkia ei toimi ympäristömyrkyille ja haitta-aineille

Jätehierarkia on ollut pääasiallinen malli, jonka perusteella yhteiskunnat ovat pyrkineet vähentämään jätteitä ja lisäämään kierrätystä. Hierarkiassa pyritään ensisijaisesti välttämään jätteiden synty, sitten mahdollistamaan uusiokäyttö ja korjaus, tämän jälkeen saattaa materiaali kierrätykseen ja lopuksi hyödyntämään jäte energiana. Vain jos muuta vaihtoehtoa ei ole, jäte tulisi hierarkian viimeisenä vaihtoehtona kaatopaikata.

Tämä malli on itsessään toimiva, kun sitä käytetään sellaisten materiaalien ja tuotteiden kohdalla, joita oikeasti halutaan saattaa takaisin kiertoon. Intuitiivisesti ajatellenhan kaikki kierrätys on hyvästä. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan näin yksinkertainen.

Ilmaston lämpenemisen ja resurssiniukkuuden rinnalle on noussut uusi, vähintään yhtä iso ongelma: kemikalisaatio ja haitallisten aineiden kumuloituminen ravintoketjuihin. Ongelma vertautuu kompleksisuudessaan yllämainittuihin ympäristöhaasteisiin. Koko asiaan on kuitenkin herätty vasta viime vuosina, vaikka ilmiön vaikutukset ovat olleet läsnä jo vuosikymmeniä.

Saastuminen ei sinällään ole mikään uusi asia, vaan monelle 1970-luvun teollisuuden päästöjen aiheuttamat ympäristöhaitat ovat varsin tuttu historiallinen fakta. Nykypäivän kemikalisaatio on paljon haastavampi, sillä sitä ei voi ihmisaisteilla havaita vaan ”saasteet” kertyvät molekyylitasolla meidän ravintoketjuihimme.

Vuosikymmenten saatossa on innovoitu erittäin tehokkaita ja hyödyllisiä materiaaleja ja kemikaaleja ratkaisemaan monia ongelmia. Samalla on kuitenkin syntynyt toisia, ennakoimattomia ongelmia. Kun uusia materiaaleja on historian saatossa kehitetty, niiden potentiaalisia pitkän tähtäimen ympäristövaikutuksia ei ole joko tutkittu tarpeeksi tai osattu ennakoida. Alla muutamia esimerkkejä:

Asbesti otettiin käyttöön ihmeaineena, jolla oli hyvät palonesto-ominaisuudet ja jota oli helppo työstää. Käyttö huipentui vuosina 1950–1980. Lopulta kuitenkin paljastui, että asbesti on erittäin vaarallista ihmisen terveydelle, ja sen käyttöä alettiin vähentää 2000-lukua kohti. Nykyään sen käyttö on EU:ssa kielletty.

Freonit otettiin käyttöön 1930-luvulla, ja niiden käyttö saavutti huippunsa vuosina 1960–1980. Etuina olivat pitkä käyttöikä, turvallisuus ja monipuolinen soveltuvuus. Lopulta 1970-luvun puolivälissä havaittiin, että freonit vahingoittavat otsonikerrosta, ja ne kiellettiin Montrealin sopimuksella vuonna 1987.

PFAS-yhdisteitä kehitettiin alun perin 1940-luvulla, ja niiden käyttö on lisääntynyt jatkuvasti. Niillä on erinomainen kemiallinen kestävyys ja hylkivyys, ne ovat erittäin kestäviä ja kemiallisesti vakaita. Haittoja, kuten yhteys kroonisiin sairauksiin ja syöpään, on alettu enenevässä määrin ymmärtää vasta 2000-luvulla. Joitain rajoituksia on jo otettu käyttöön, mutta yhdisteet ovat yhä laajassa käytössä, mm. teflon-pinnotteissa ja elekrtoniikkamuoveissa. PFAS-yhdisteistä voi lopulta muodostua jopa suurempi ongelma kuin kahdesta edellä mainitusta.

Mikä on seuraava “täydellinen ratkaisu”, joka paljastuu lopulta merkittäväksi ympäristö- tai terveysongelmaksi? Ehkä akkuelektrolyytit, biopohjaiset muovit lisäaineineen tai torjunta-aineet? Näissä kaikissa on yhdisteitä, joiden vaikutuksia ympäristöön ja terveyteen tunnetaan huonosti.

Vaikka onnistuisimme lopulta saavuttamaan täydellisen tuoteturvallisuuden ja saisimme kiellettyä kaikkien haitallisten aineiden käytön, nämä materiaalit ovat kierroissamme vielä vuosikymmeniä.

Haitallisten kemikaalien osalta jätehierarkiassa ei ole kuin kaksi askelta: tuhoaminen ja turvallinen loppusijoitus. Puhuttaessa kaatopaikkauksen lopettamisesta tai jätteenpolton kieltämisestä on tärkeä ymmärtää, missä kontekstissa puhutaan. Kierrätettäviä materiaaleja ei pitäisi kaatopaikata tai polttaa – vaaralliset aineet sen sijaan täytyy saada pois kierrosta.

Uskon, että kemikalisoituminen on aikamme suurimpia ongelmia. Meidän on tehtävä kovasti töitä, jotta kiertotalous pysyy turvallisena ja haitalliset aineet saadaan poistettua kierrosta.

Samalla on varmistettava, että olemme entistä parempia uusien ratkaisujen ympäristö- ja terveysvaikutusten arvioinnissa ja että innovaatioprosessit huomioivat ratkaisun välittömien hyötyjen lisäksi turvallisuuden pitkällä tähtämeillä. Jos kemikalisaatio halutaan lopulta pysäyttää, markkinoille ei voida jatkuvasti tuoda uusia tuotteita, jotka aiheuttavat haittaa.

Teksti: Kalle Saarimaa

Pääkuva: Adobe Stock. Haitalliset aineet on saatava pois kierrosta. Esimerkiksi rakennusteollisuudessa 1900-luvun loppupuoliskolla paljon käytetty asbesti todettiin myöhemmin erittäin haitalliseksi terveydelle. Nykyään sen käyttö on kielletty EU:ssa.